Valikko
10.09.2021
Sv: itsemurha, itsetuhoisuus
Istun juna-asemalla odottamassa IC-junaa. Ärsyttää. Kiire painaa takaraivossa jyskyttävän väsymyksen seurana. Juna ei ota saapuakseen. Kiroan.
”Juna IC 234 myöhästyy henkilövahingon takia. Pahoittelemme viivästystä.”
Yhtäkkiä oma kiireeni ja hoppuni valahtaa ja muuttuu vatsanpohjaan jysähtäväksi pahoinvoinniksi.
Kiire, joka äsken sai minut hosumaan tuntuu mitättömältä. Vieressäni ihmiset näyttävät ärsyyntyneeltä. Osa alkaa selvittää vaihtoehtoista tapaa päästä määränpäähänsä. Kliininen kuulutus on omiaan häivyttämään inhimillisen tragedian epäkäytännöllisen viivästyksen takana. Ei matkustajien ole tarkoituskaan ymmärtää viivästyksen syytä. Ei tuntea pahoinvointia.
Ihminen jää makaaberin siistin ja turruttavan viestin taakse. Kuka olit? Miksi sinun oli niin paha olla? Olen niin pahoillani, ettei tämä maailma kohdellut sinua paremmin, ettei se kohdellut sinua niin että olisit tahtonut jäädä. Ettet tuntenut itseäsi osaksi sitä.
Keskellä aseman kuhinaa aika tuntuu olevan pysähdyksissä. Ettekö te ymmärrä? Vai eikö se kosketa teitä? Ympärillä maailma jatkaa liikettään kenenkään kiinnittämättä suurempaa huomiota siihen miksi odottamamme juna on seisahtunut rataosuudelle liikkumattomaksi. Kurkkuani kuristaa.
Se olisit voinut olla sinä. Se olisin voinut olla minä. Mistä minä tietäisin kliinisestä kuulutuksesta, jos kyse olisi sinusta? Kuinka kauan menisi ennen kuin liikkeeni pysähtyisi? Ennen kuin lopettaisin hyörimästä, kuten kaikki ympärilläni olevat ihmiset. Kuka minulle soittaisi? Kysymykset pyörivät päässäni. Soitan sinulle. Vastaat. Se riittää tänään. Se oli jonkun muun läheinen. Helpotus tuntuu väärältä. Silti se täyttää minut ja availee solmuja vatsan pohjasta.
Yhteiskuntamme on hionut huippuunsa inhimillisten tragedioiden piilottamisen kliinisten ja siistien verhojen taakse. Tunteenpurkaukset koetaan sopimattomina. Elämme maailmassa, jossa on normaalimpaa tuohtua junan viivästymisestä henkilövahingon vuoksi kuin pysähtyä syyn äärelle. Jossa keskimäärin joka 4. päivä kuuntelemme henkilövahingon kuulutuksia (Väylävirasto, Rautatietoimintojen turvallisuuspoikkeamat 2018). Kiire. Meillä on niin kiire ettemme näe ihmistä, vaikka ihminen olisi kasvojemme edessä. Vaikka elämän brutaalius lävähtäisi kasvoillemme klo 18:56 rautatieasemalla. Olisiko tuo ihminen saanut toivon pisaran, jos olisimme nähneet hänet? Jos emme pelkäisi elämän tummia sävyjä? Mitä olisimme voineet tehdä kanssaihmisinä paremmin?
Epätoivo on lamaannuttavaa. Epätoivo syö ihmistä sisältä ja eristää muista. Joskus epätoivon läpi murtautuu valon säde.
Sinulle, jonka maailma on saanut uskomaan, ettet sovi tänne: haluan sanoa, että valonsäteitä riittää jokaiselle. Haluan nähdä sinut.
Sinulle, joka kanssani pelkäät, ettei läheisesi epätoivoon riitä valonsäteitä: haluan sanoa, että matka toivoon ei ikinä ole lineaarinen. Älä unohda itseäsi ja omaa valoasi.
Hiljaisuuteeni murtuu uuteen kuulutukseen.
”IC 234 saapuu raiteelle 2.”
Lähden kävelemään syyssateessa eteenpäin ihmismassan mukana.
”Olen niin pahoillani, olet ajatuksissa.”
Ihmisvilinässä siirryn takaisin kiireeseeni. Päähäni tulvivat seuraavan päivän tehtävät ja jatkan maailman mukana elämää. Samalla tiedän, etten täysin samana. Kuka olitkaan, sinulla oli minulle väliä. Kosketit minun maailmaani syysiltana kello 18:56 rautatieasemalla, enkä unohda sinua.
Maria Laurikainen, sovelletun fysiikan opiskelija ja ISYYn hallituslainen (2021)
Kirjoittaja on seurannut läheistensä kamppailua masennuksen ja elämän varjopuolien kanssa, mutta kieltäytyy uskomasta, ettei elämä kääntyisi parhain päin kaiken jälkeen.
Tänään 10.9. vietetään itsemurhien ehkäisypäivää. Älä jää yksin itsetuhoisuuden tai mielenterveyden ongelmien kanssa. Kun yhden mieli murtuu, se koskettaa myös montaa muuta. Älä jää myöskään läheisenä yksin.
Keskusteluapua: https://www.nyyti.fi/opiskelijoille/chat/ (Nyyti ry)
Apua itsetuhoisuuteen: https://mieli.fi/tukea-ja-apua/apua-itsetuhoisuuteen/ (Mieli ry)
Läheisille: https://www.omary.fi/