Valikko
15.05.2020
Kolumni on julkaistu Karjalaisessa 24.4.2020.
Kymmenen kuukautta opiskelua. Kaksi kuukautta duunia. Ja toisto.
Siinä kaava, jolla elin useamman vuoden ajan. Hautausmaalla hankituilla kahden kuukauden kesätienesteillä ei tietenkään päässyt rikastumaan, mutta niiden ja opintotuen avulla eli ihan mukavasti seuraavaan kesään asti. Mitä nyt kevään lopulla budjettia joutui joskus laskemaan sentin eikä euron tarkkuudella. Penninvenyttäminenhän on taito, joka opiskeluaikana kuuluukin oppia.
(Pikku vinkki: sen ei kuuluisi olla.)
Tällä hetkellä olen onnekkaasti tilanteessa, jossa yli vuodeksi solmittu työsopimukseni jatkuu kesän yli, enkä työn luonteen takia ole edes lomautusvaarassa. Toimeentuloni on turvattu myös tänä vuonna.
Näin ei kuitenkaan ole kaikilla. Ei edes suurimmalla osalla.
Jos kesätöistä on kova kilpailu tavallisinakin vuosina, niin nyt edessä on oikea verilöyly. Koronatilanteesta johtuvat lomautukset kuormittavat niin yrityksiä kuin julkistakin sektoria. Ylimääräistä työvoimaa ei paljon tulla palkkaamaan. Yhden tai kahdenkaan käden sormilla ei lasketa, kuinka moni kaveri on jo nyt saanut pahoittelevan viestin “varmalta” kesätyöpaikaltaan.
“No saavathan opiskelijat opintotukea", huomauttaa nyt joku älykkö. "Opiskelu on opiskelijan työ. Että menkää niihin töihin.”
Mutta fakta on, ettei läheskään kaikilla koulutusaloilla ole tarjolla tarpeeksi kesäopintoja. Puhumattakaan siitä, että niin sanottuja “ylimääräisiä” opintotukikuukausia on meillä 1.8.2017 jälkeen korkeakouluopintonsa aloittaneilla tasan kolme. Jos takana on jo yksi opiskeltu kesä, niin voi voi.
Huhtikuun alussa opiskelijapiireissä juhlittiin Kelan poikkeustilanteen linjausta siitä, ettei tänä vuonna opiskelijan ole ollut pakko nostaa lainaa ollakseen oikeutettu toimeentulotukeen kesäkuukausina. Siis toimeentulotukeen. Siihen, jota laissa luonnehditaan viimesijaiseksi taloudelliseksi tueksi, jonka avulla turvataan henkilön “ihmisarvoisen elämän kannalta vähintään välttämätön toimeentulo”. Huh mitä luksusta!
Älkääkä käsittäkö väärin - minä olin mukana riemuitsemassa tästä minimitason toimeentulon turvasta. Mutta kyllä siinä jossain kohtaa erehtyi ajattelemaan tilanteen ironiaa, ja sitten pitikin pakolla jatkaa nauramista ettei vaan vahingossa olisi alkanut itkettää. Tämäkö todella on se taso, josta meidän tulee olla loputtoman kiitollisia?
(Alussa jakamani pikku vinkki sopii tähänkin: sen ei kuuluisi olla.)
Mutta minkäs teet. Eihän tällaisiin monimutkaisiin ongelmiin ole olemassa yksinkertaisia ratkaisuja.
...olisipa perustulo.
Roosa Ylikoski
Kirjoittaja on Itä-Suomen yliopiston ylioppilaskunnan hallituksen jäsen,
vastuualueina sosiaalipolitiikka ja kulttuuri.